Pääkirjoitus | 10.03.2022 08:09

Ukrainan asia on meidän

Venäjän hyökkäyssotaa on paennut Ukrainasta jo yli kaksi miljoonaa ihmistä. Sydäntä särkevät uutiskuvat perheitään hyvästelevistä miehistä ja nyssyköidensä kanssa raunioissa vaeltavista baabushkoista ovat herättäneet myös suomalaisissa ennennäkemättömän auttamisen halun. Vai onko se — rahan ja materiaaliavun lähettäminen, pakolaisten kuljettaminen ja majoittaminen — ennennäkemätöntä?

Toisen maailmansodan jälkeen nykyisen Suomen alueelle otettiin vastaan noin 450.000 karjalaista. Siirtoväen tarinat ja muistot ovat osa modernin Suomen kaanonia, ja monessa perheessä edelleen vain yhden sukupolven päässä, siis osa elävää historian muistia. Muistissa on myös syyllinen. Edellisellä kerralla syyllisellä oli tuuheat viikset, piippu ja sotilaspuku, nykyisellä botoxin tai steroidien pöhöttämät kasvot ja miljardien omaisuus veroparatiiseissa.

Osa laajasta auttamisen halusta kummunnee näistä muistoista. Suomalaisten on helppo samaistua ukrainalaisiin, ja siksi täältä lähtee sotaan kaikkea mahdollista hernekeittopurkeista ambulansseihin ja vaipoista kertasinkoihin.

Samalla huoli Suomen omasta turvallisuudesta on kasvanut. Ukrainan auttamisella helpotetaan myös omaa oloa: tehdään edes jotain, ja toimitaan Venäjän tavoitteita vastaan. Me voisimme olla samassa tilanteessa.

Avunannon arvostelijat ovat ainakin vielä vähissä, eikä kukaan kehtaa moittia tulipalon väärin sammuttamisesta. Silti auttajankin on hyvä muistaa, että tehokkuus on tehokasta. Eikä Baltian läpi autoilu ole välttämättä tehokasta. Apua tarvitaan vielä vuosia, ja mahdollisuuksia auttaa on vastakin.

Matti Lehtonen

Lue vanhempia pääkirjoituksia